Japani on kieli, jota puhutaan pääasiassa Japanissa, jossa sitä puhuu noin 127 miljoonaa ihmistä. Kielenä se on isolaattikieli eli kieli joka ei kuulu mihinkään kielikuntaan eli toisin sanoen se muodostaa okinawan kielen ja Ryukyu-saarten kielten kanssa oman pienen kielikuntansa, japanilaisen kielikunnan. Japanin kirjoittamisesta voit lukea lisää kirjoitusjärjestelmä-osiossa.
Japanin ääntäminen on yleisesti ottaen suomalaisille varsin helppoa. Kielessä on muutama äänne, jotka eivät esiinny meidän kielessämme ja vastaavasti suomessa on pari äännettä, joita taas ei ole japanissa. Sen sijaan samoja äänteitä on monta: A, B, D, E, F, H, I, J, K, M, N, O, P, S ja T.
Japanissa ei lainkaan suomen kielen L- ja R-äänteitä vastaavia äänteitä. Sen sijaan japanissa on ns. yksitäryinen R-äänne, joka kuulostaa suomalaisittain lähinnä "ärrä-vikaisen" lausumalta. Suomenkielisiä nimiä ja sanoja japanin tavuaakkosille muunnettaessa käytetään siis aina suomen R- ja L-äänteiden esittämiseen japanin R-äännettä. Japanissa ei myöskään ole suomen V-äännettä vastaavaa äännettä ja se korvataan yleisesti B-äänteellä.
Äänteet, jotka esiintyvät japanissa mutta eivät suomessa, ovat japanin R-äänne sekä J- ja CH-äänteet. Kaksi jälkimmäistä ovat suurimmalle osalle varmasti tuttuja englannin kielestä, esimerkiksi J-äänne sanassa "Japan" ja CH-äänne sanassa "chili".
Japania latinisoidaan (eli muutetaan latinalaisille aakkosille) useimmiten Hepburn-järjestelmän avulla. Tämän järjestelmän on kehittänyt amerikkalainen, englantia äidinkielenään puhuva henkilö, joten järjestelmän avulla latinalaisille aakkosille muutettu japanin kieli ei vastaa täten äänneasultaan täysin suomea. Suomessa ei ole vakiintunutta latinisointijärjestelmää, mutta japania latinisoidaan useimmiten jonkinlaisilla Hepburn-variaatioilla. Toisaalta on joitakin sanoja, joiden kirjoitusasu on vakiintunut suomen kieleen suomalaisen ortografian mukaisesti, esimerkiksi Tokio (ei Tokyo), Kioto (ei Kyoto), Jokohama (ei Yokohama) ja siitake (sieni) (ei shiitake). Hiragana- ja katakana-taulukoiden ääntämisohjeet ovat siis Hepburn-järjestelmän mukaiset. Päädyin tähän ratkaisuun, koska suurin osa japanin kielen opetusmateriaalista (oli se sitten suomeksi tai englanniksi) romanisoidaan suurin piirtein tämän järjestelmän mukaan ja oletan että suurin osa sivujeni lukijoista on jossain vaiheessa ennen näiden sivujen lukemisen aloittamista ehtinyt tähän systeemiin tutustua. Erot Hepburn-latinisoinnin ja suomen ääntämiseen välillä ovat seuraavat:
| Hepburn-järjestelmä | Suomen vastaava äänne |
| Y | J |
| SH | Š |
| CH | TŠ |
| J | DŽ |
| R | Yhdistelmä R+L+D tai yksitäryinen r |
| U | suppea U ("U+Y") |
Japanissa on suomen tapaan pitkiä vokaaleja. Pitkissä vokaaleissa on uutama poikkeus: おう (ou) lausutaan "oo" ja えい (ei) lausutaan useimmiten "ee". Tästä säännöstä poiketaan siinä tilaanteessa kun äänne osuu kahden eri kanjin rajalle yhdyssanassa, eli ensimmäinen kanji loppuu お-äänteeseen ja toinen alkaa う-äänteellä tai ensimmäinen kanji loppuu え-äänteeseen ja toinen alkaa い-äänteellä. Siis esimerkiksi 先生 (SE-N-SE-I --> SE-N-SE-E) mutta スペイン (SU-PE-I-N). Katakanalla kirjoitettaessa vokaali pidennetään lisäämällä sen perään ー. Peräkkäiset, eri vokaalit kahdennetaan katakanassa kuten hiraganallakin kirjoitettaessa.
Pitkä vokaali äännetään yleensä kuitenkin kahtenä lyhyenä, mikäli se jää kahden kanjin rajalle, esimerkiksi 幸運 sanotaan "KO-U'U-N" tai 会意 "KA-I'I" (' merkitsee kanjien rajaa).
Japanin äännevalikoimiin kuuluu suomessakin tuttu katkoäänne (engl. glottal stop), jota suomessa merkataan sanan sisällä konsonanttien yhteydessä kaksoiskonsonantilla (kaappi, rusetti) ja vokaalien yhteydessä kahden saman vokaalin olessa perättäin väliviivalla (-) (kuorma-auto, vaihto-oppilas). Muutoin vokaalien yhteydessä katkoäännettä ei kirjoitettaessa ilmoiteta mitenkään. Katkoäänne on siis hyvin terävä ja ikään kuin "seinään loppuva" äänne, joka syntyy kun kurkunpää jännittyy. Tätä äännettä merkataan japanissa pienellä TSU-tavulla, eli っ (hiragana) tai ッ (katakana).
Edellämainittu pikkutsu siis ilmaisee katkoäänteen paikkaa eli "kahdentaa" jälkeensä tulevan tavun konsonantin, esimerkiksi suomenkielen sana "kukka" kirjoitettaisiin pikkutsuta käyttäen "kuっka". Oikean elämän esimerkkeinä vaikkapa がっこう [GA-K-KOU] tai ペッカ [PE-K-KA]. Kaksoiskonsonantit ovat japanissa yhtä merkittävässä asemassa kuin suomessakin, sillä koko sanan merkitys muuttuu konsonantin tuplautuessa (vertaa suomen "mato" ja "matto"). Esimerkiksi かこう [KA-KOU] tarkoittaa "tulenvalo" mutta かっこう [KA-K-KOU] taas "ulkonäkö". いたい [I-TA-I] taas tarkoittaa "kipeä" mutta いったい tarkoittaa "mitä ihmettä?" [I-T-TAI].
Koska pikkutsu ei ilmaise vain kaksoiskonsonanttia, niin sitä voidaan siten käyttää myös ilman jälkeensä tulevaa konsonanttia. Tällainen tapaus on esimerkiksi hämmästystä ja yllätystä ilmaiseva huudahdus "あっ" [A + katkoäänne]. Tässä "あっ" siis tarkoittaa lyhyttä ja terävää A-äännettä, eikä esimerkiksi pitkää vokaalia "AA". Tällainen äänne viittaa esimerkiksi vihaiseen tai yllättyneeseen puheeseen. Sama ilmiö esiintyy myös suomessa, esimerkiksi sanoissa "hernekeitto" (sanotaan siis melkeinpä hernekkeitto katkoäänteen takia, äänne siis osuu sanojen rajalle) tai "ala-aste" (ei siis pitkällä vokaalilla ja yhteen 'a-laas-te' vaan 'a-la-as-te')
Tavu "は" (HA) äännetään "WA" ja "へ" (HE) äänetään "E" mikäli ne ovat lauseessa partikkelina. を (WO) äännetään aina "O" (ei siis "WO"). "は"-tavusta vielä sen verran, että se äännetään joskus partikkelina ollessa myös "HA". Tätä ääntämisen muuttumista saattaa tapahtua jopa samalla henkilöllä kahdessa peräkkäisessä lauseessa! En osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta itse olen kuullut enemmän "WA" ääntämistä, joten aion siinä myös pitäytyä.
"Yksinäinen N", ん, ääntyy kuten "M", jos se edeltää äänteitä P, B ja M, esimerkiksi sanoissa さんぽ (sanotaan SA-M-PO), こんぶ (sanotaan KO-M-BU) ja せんめんき (SE-M-ME-N-KI), ja kuten suomen 'ÄNG'-äänne, jos se edeltää äänteitä K tai G, esimerkiksi sanassa まんが (MA-N-GA). Tavu ん ei voi aloittaa sanaa, vaan se on aina sanan keskellä tai lopussa.
Äänteet U ja I äännetään hyvin suppeina tai ei ollenkaan, mikäli ne osuvat kahden soinnittoman konsonantin väliin. Soinnittomia konsonantteja ovat k, s, t ja h. Esimerkiksi くつ (KU-TSU) äännetään [K-TSU], すき (SU-KI) ääntyy [S-KI], しち (SHICHI) [Š-TŠI] ja いきました ääntyy (I-KI-MA-SHI-TA) [I-KI-MA-Š-TA]. U jää usein ääntymättä myös sanan lopussa: です ääntyy [des].
Japanin sanotaan usein olevan monotoninen kieli, jossa sanojen ja tavujen sävelkorkeudella ei ole merkitystä. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa, sillä sävelkorkeuden vaihtelu saattaa muuttaa jopa koko sanan merkityksen. Tästä huolimatta japani ei kuitenkaan ole tonaalinen kieli, kuten esimerkiksi mandariinikiina, jossa ainoastaan eri sävelkorkeudet erottavat muuten samoin äännettävät sanat toisistaan.
Suunnilleen 80 prosentissa japanin sanoista sävelkorkeus nousee tasaisesti sanan loppu kohden (eli sanojen sävelkorkeus on 平板, tasainen). Lopuissa 20 prosentissa sävelkorkeuspainotus vaihtelee morien (拍) välillä. Mora on tavua pienempi yksikkö, esimerkiksi sanassa じゅんび [JUNBI] on kolme moraa: じゅ[JU], ん [N] ja び [BI]. Huomaa, että yhdistelmätavu じゅ lasketaan vain yhdeksi moraksi! Japanilaiset kutsuvat tätä sävelkorkeuden vaihtelua nimellä 高低アクセント, englannissa käytetään nimitystä "pitch accent". En tiedä virallista suomenkielistä termiä tälle ilmiölle, joten kutsun sitä nimellä sävelkorkeuspainotus.
Sävelkorkeuspainotuksia on kolme eri tyyppiä: tasainen nouseva, nouseva-laskeva ja laskeva-nouseva-laskeva, joita on kahdenlaisia. Ensimmäisessä sävelkorkeuden lasku alkaa sanan keskellä ja toisessa sanan lopussa.
| Painotustyyppi | Sävelkorkeuden nousu ja lasku |
| 平板式 | sävelkorkeus nousee tasaisesti loppua kohden, "monotoninen ääntämys" |
| 頭高型 | ensimmäinen mora on nouseva ja toinen mora ja siitä eteenpäin ovat laskevia |
| 中高型 | ensimmäinen mora on laskeva ja toinen mora ja siitä eteenpäin ovat nousevia, kunnes se sanan keskellä sävelkorkeus taas laskee |
| 尾高型 | ensimmäinen mora on laskeva ja toinen mora ja siitä eteenpäin ovat nousevia, kunnes se sanan lopussa sävelkorkeus taas laskee |
Sanoja, joissa on varsinaisia sävelkorkeuspainotuksia, kutsutaan yhteisnimellä 起伏式. Tämä siis kattaa taulukon kolme viimeistä tyyppiä, 平板式 poislukien.
Seuraavassa, joitakin esimerkkejä sävelkorkeuspainotuksesta
| Sana | Tyyppi | Nousut ja laskut |
| はし 【端】 | 平板式 | はし |
| はし 【箸】 | 頭高型 | ↑は↓し |
| はし 【橋】 | 尾高型 | ↓は↑し |
| かえる 【蛙】 | 平板式 | かえる |
| かえる 【帰る】 | 頭高型 | ↑か↓え↓る |
| いま 【今】 | 頭高型 | ↑い↓ま |
| いま 【居間】 | 尾高型 | いま |
| あめ 【雨】 | 頭高型 | ↑あ↓め |
| あめ 【飴】 | 平板式 | あめ |
| あつい 【厚い】 | 平板式 | あつい |
| あつい 【暑い・熱い】 | 中高型 | ↓あ↑つ↓い |
Lisää esimerkkejä voit käydä katsomassa ja kuuntelemassa täällä.
Jostain syystä japania vieraana kielenä opiskeleville opetetaan harvemmin sanojen sävelkorkeuspainotusta ja tästä on usein seurauksena klassinen ulkomaalaisaksentti. Painotuksia ei ole merkitty ulkomaalaisille suunnattuihin oppikirjoihin, sanakirjoihin yms., mutta japanilaisia varten on julkaistu useampikin opus, jossa opastetaan yleiskielen mukaiseen sävelkorkeuspainotukseen. Opiskelijan lähestulkoon ainoa keino oppia oikea painotus onkin siis keskustella mahdollisimman paljon japania äidinkielenään puhuvien henkilöiden kanssa ja matkia heidän puhettaan.
Jos japania äidinkielenään puhuvaa henkilöä ei ole ihan välittömästi saatavilla, niin ei tarvitse vaipua epätoivoon. Japanin Yahoo!:n sivuilta löytyvässä 大辞林-sanakirjassa sävelkorkeuspainotukset on nimittäin merkitty japani-japanisanakirjaan seuraavasti:
| Tyyppi | Merkintä |
| 平板式 | merkitty alaindeksillä [0] |
| 頭高型 | merkitty alaindeksillä [1] |
| 中高型 ja 尾高型 | keskikohdan tai lopun laskukohta on merkitty seuraavasti: Jos laskua välittömästi edeltävä äänne on sanan toinen mora, merkintä on [2]. Jos laskua välittömästi edeltävä äänne on sanan kolmas mora, merkintä on [3]. Jos laskua välittömästi edeltävä äänne on sanan neljäs mora, merkintä on [4] jne. |
Otetaanpa vielä yksi esimerkki, vaikkapa jo edellä mainittu はし. Sanassa on kaksi moraa は ja し. Sanakirjasta etsittäessä sadaan (muun muassa) hakutulokset: はし0 【端】, はし1 【箸】 ja はし2 【橋】. Ensimmäinen はし eli 端 on merkitty alaindeksillä 0, joten se äännetään tasaisesti. Seuraava はし eli 箸 on merkitty alaindeksillä 1 eli ensimmäinen mora (↑は) on nouseva ja toinen laskeva (↓し). Viimeinen esimerkki eli 橋 on taas saanut merkinnän 2. Sen ensimmäinen more on siis laskeva (↓は) ja toinen nouseva (↑し). Lisäksi, jos sanaan liitetään jokin partikkeli, vaikkapa teemapartikkeli は, niin tämä partikkelin ääntämys on laskeva (↓は).
Japanin perussanajärjestyksen sanotaan usein olevan subjekti-objekti-verbi: 私はりんごを食べます, mutta tämä ei pidä paikkaansa. On aivan yhtä oikein sanoa: りんごを私は食べます (objekti-subjekti-verbi). Koska sanojen erilaisia kieliopillisia tehtäviä merkataan partikkeleilla (verrattavissa suomen sijapäätteisiin), sanajärjestys on periaatteessa täysin vapaa, sillä poikkeuksella, että verbi, kopula (eli yhdistäjä) tai i-adjektiivi (kts. lisätietoja adjektiiveista alla) tulee lauseeseen viimeiseksi. Japanin sanajärjestyksen voidaan siis sanoa olevan yksinkertaisuudessaan: verbi.
Lauseenjäsen, joka on lähimpänä lauseen loppua eli toimintaan johtavaa tekoa (=verbiä), korostuu. Tätä voi verrata suomeen, jossa lauseen alussa oleva lauseen jäsen korostuu: "Minä syön pullaa" - "Pullaa minä syön" - "Syön minä pullaa". Lause koostuu yksinkertaisimmillaan pelkästään verbistä (待って！, "odota!") tai useasta verbistä (着てみてくれませんか？, "etkö antaisi sovittaa (vaatetta)?"). Itseasiassa japanissa jokainen täydellinen lause päättyy jonkinasteiseen toimintaan ja kaikki tätä toimintaa edeltävät määritteet (kuka, miten, missä, milloin) voidaan jättää pois, mikäli ne ymmärretään kontekstista (= asiayhteydestä). Konteksti on japanin kielessä erittäin tärkeä käsite, sillä kaikki mikä voidaan jättää pois ilman, että ymmärrettävyys kärsiin, myös yleensä jätetään pois.
Japanissa verbeillä on kaksi eri aikamuotoa: mennyt ("imperfekti") ja ei-mennyt ("preesens" ja "futuuri"), perfektiä voidaan ilmaista erilaisin keinoin. Ei-menneellä muodolla voidaan ilmaista sekä preesensiä että tulevia tapahtumia. Verbeillä on sekä myönteinen että kielteinen muoto. Verbi tulee päälauseessa lauseen loppuun eivätkä ne taivu suvussa, luvussa eivätkä eri persoonissa, mutta muita verbitaivutuksia (kausatiivi, passiivi, volitatiivi...) löytyykin sitten runsaasti. Verbit voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: ryhmä 1, ryhmä 2 ja epäsäännölliset verbit. Ryhmän 1 verbit loppuvat aina -う, ryhmän 2 varbit loppuvat joko -える tai -いる ja epäsäännöllisiä verbejä on 2:する (kirjoitetaan harvoin kanjilla:為る) ja 来る.
Partikkeleita käytetään sanojen perässä merkkaamassa niiden kieliopillista tehtävää. Yleisiä partikkeleita ovat:
Japanissa on kolmentyyppisiä adjektiiveja. Nämä eri tyypit ovat 形容詞, 形容動詞 ja 連体詞. I-adjektiiveja kutsutaan usein myös adjektiivisiksi verbeiksi tai tilaa kuvaaviksi verbeiksi, sillä ne käyttäytyvät aivan kuten verbit japanin kielessä. Niillä on siis kielteinen ja myönteinen, mennyt ja ei-mennyt muoto jne. I-adjektiivit voivat olla lauseen predikatiiveina ("pallo on iso") tai ne voivat edeltää substantiivia ("iso pallo"). Ne eivät tarvitse tuttavallisessa tyylissä avukseen kopulaa (eli yhdistäjää) "olla", mutta kohteliaassa tyylissä tarvitsevat. Na-adjektiiveja sanotaan myös adjektiivisiksi substantiiveiksi tai näennäisadjektiiveiksi, sillä ne tarvitsevat aina peräänsä kopulan eli yhdistäjän. Jos na-adjektiivi edeltää substantiivia, se tarvitsee nimensä mukaisesti avuksi kopulan "な" ja predikaattina ollessaan kopula on joko "だ" tai "です", puhetyylistä riippuen. Tosi adjektiiveja eli substantiiveja edeltäviä adjektiiveja on vain muutamia. Ne eivät toisen nimensä mukaan voi olla predikaattina vaan edeltävät aina substantiivia. I- ja na-adjektiiveista voidaan muodostaan adverbejä. I-adjektiivin perään lisätään tällöin tavu "く" ja na-adjektiivin perään tavu "に".
Japanissa substantiiveilla ei ole sukua eikä lukua eli sana 鳥 voi tarkoittaa "lintu" tai "linnut" tai sana 木 voi tarkoittaa "puu" tai "puut". Kuitenkin sanan toiston avulla on mahdollista muodostaa joissain tapauksissa monikko: 人 -> 人人 (eli 人々), 木 -> 木木 (木々) tai 島 -> 島島 (島々). (Merkki 々 tarkoittaa, että edeltävä kanji-merkki toistetaan.)
Japanissa ei ole virallisesti lainkaan persoonapronomineja, mutta epävirallisesti kylläkin. Näitä käytetään huomattavasti niukemmin kuin suomen kielessä ja henkilöitä puhutellaan/henkilöistä puhutaan mieluiten heidän nimillään. Toinen syy persoonaproniminien käytön vähäisyyteen on se seikka, että lauseen subjekti jätetään pois, jos sen ymmärtää kontekstista. Persoonapronomineina käytetyillä sanoilla on myös muita merkityksiä, kuten minää tarkoittavalla 私:lla (yksityinen), sinää tarkoittavalla 君:llä (hallitsija) tai häntä (nainen) tarkoittavalla 彼女:lla (tyttöystävä). "Monikko" voidaan muodostaa lisäämällä joko pääte -達 tai -等. Refleksiivipronomineja on käytännössä vain yksi, 自分. Se voi tarkoittaa myös "minä". Demonstratiivipronominitkään eivät taivu luvussa. Ne jakautuvat kolmeen eri sarjaan sen mukaan kuinka lähellä demonstratiivipronominin viittaama asia on kuulijasta ja puhujasta. こ-alkuiset viittaavat siihen, että asia on lähellä puhujaa, そ-alkuiset taas siihen, että asian on lähellä kuulijaa ja あ-alkuiset siihen, ettei asia ole kummankaan keskustelussa mukanaolevan läheisyydessä. Lisäksi on oma ど-sarjansa vastaaville kysymyssanoille. Yleisimmät demonstratiivipronominit on esitelty seuraavassa taulukossa.
| こー | そー | あー | どー |
| これ tämä (tässä) |
それ se (siinä) |
あれ tuo (tuolla) |
どれ mikä? |
| この tämä (adjektiivinen) |
その se (adjektiivinen) |
あの tuo (adjektiivinen) |
どの mikä? (adjektiivinen) |
| こんな tällainen |
そんな sellainen |
あんな tuollainen |
どんな millainen? |
| ここ tässä |
そこ siellä |
あそこ tuolla |
どこ missä? |
| こちら tämä suunta/henkilö |
そちら se suunta/henkilö |
あちら tuo suunta/henkilö |
どちら kumpi suunta/henkilö? |
| こう näin, tähän tapaan |
そう niin, siihen tapaan |
ああ noin, tuohon tapaan |
どう millä tavalla, mihin tapaan? |
Japani on hyvin vahvasti hierarkinen yhteiskunta ja japanilaiset opetetaan pienestä pitäen jakamaan ihmiset eri ryhmiin, karkeasti jaoiteltuna うち:iin eli "sisäpuoleen" ja そと:on eli "ulkopuoleen". Puhujien keskinäinen suhde toisiinsa, asema työpaikalla, ikä ja kokemus vaikuttavat puheentyylin valitsemiseen, samoin se onko puhuteltava täysin vieras. Puheen eri tyylit voidaan jakaa kolmeen eri tasoon kohteliaisuuden ja muodollisuuden perusteella. Nämä tasot ovat pelkistetty muoto eli 砕けた, yksinkertainen kohtelias muoto eli 丁寧語 ja edistynyt kohtelias muoto eli 敬語. 敬語 voidaan jakaa vielä erikseen kahteen alaluokkaan: Kunnioittavaan, そんけいご ja nöyrään, けんじょうご, puhetyyliin. Käytän näistä tyyleistä sivuillani seuraavia nimityksiä: くだけた = tuttavallinen tyyli, ていねいご = kohtelias tyyli, そんけいご = kunnioittava tyyli ja けんじょうご = nöyrä tyyli.
Eri tyylejä erottavat erilaisten substantiiveihin liitettävät prefiksien, nimiin liitettävät suffiksien tai titteleiden sekä erilaisten verbien päätteiden ja verbimuotojen käyttö, joista ehkä leimallisin piirre ovat erilaiset verbit ja verbimuodot. Jossain tapauksissa koko sana vaihtuu toiseksi tyylistä toiseen vaihdettaessa, esimerkiksi sana 言う, joka muuttuukin kunnioittavassa tyylissä sanaksi おっしゃる ja nöyrässä tyylissä sanaksi もうしあげる. Substantiiveihin on mahdollista lisätä kunnioitusta ilmentävä etuliite お- tai ご-. お-etuliitettä käytetään japanilaisperästen sanojen yhteydessä ja ご-etuliitettä kiinalaisperäisten lainasanojen yhteydessä. Molemmat etuliiteet tarkoittavat karkeasti suomennettuna "kunnianarvoisa". Erilaisia titteleitä on useita erilaisia. Näitä ovat muun muassa:
| さん | Yleisin titteli. Tarkoittaa samaa kuin suomen "herra" tai "rouva". Käytetään esimerkiksi perheen ulkopuolisten henkilöiden nimissä. |
| さま （様） | On edellisen muodollinen versio. Käytetään yleensä puhuteltaessa henkilöä, joka on paljon oman aseman yläpuolella ja esimerkiksi vakiintuneessa sanonnassa お客さま |
| くん （君） | Epämuodollinen ja yleensä läheisistä käytettävä titteli. Käytetään nuorista miehistä ja pojista sekä omaa asemaa alempiarvoisista miehistä puhuttaessa. |
| ちゃん | Epämuodollinen ja yleensä läheisistä käytettävä さん:in vastine. Käytetään tytöistä tai läheisistä naispuolisista henkilöistä puhuttaessa. Voidaan käyttää myös aikuisista muutenkin, jos halutaan ilmaista kiintymystä. |
| せんせい （先生） | Käytetään puhuteltaessa tai viitatessa opettajiin, lääkäreihin, poliitikkoihin ja muihin "auktoriteeteihin". |
| せんぱい （先輩） | Käytetään puhuteltaessa tai viitatessa vanhempiin koulukavereihin tai ylempiarvoisiin työtovereihin. |
| こうはい （後輩） | Käytetään puhuteltaessa tai viitatessa nuorempiin koulukavereihin tai alepiarvoisiin työtovereihin. |
| どの （殿） | Käytetään muodollisissa asiakirjoissa, kirjeissä sekä tapahtumissa (esim. hautajaisissa). |
くだけた eli tuttavallista tyyliä käytetään oman perheen ja läheisten ystävien kesken. Myös lapset käyttävät tätä tyyliä riippumatta siitä kenelle puhuvat. Tuttavallisen tyylin tunnistaa parhaiten lyhyestä verbimuodosta eli ns. sanakirjamuodosta, esimerkiksi 行く, 食べる ja 登る. Nimitys sanakirjamuoto tulee siitä, että verbit löytyvät sanakirjoista tässä muodossa. Tuttavallisessa tyylissä käytetään kopulaa だ väitelauseissa.
ていねいご eli kohtelias tyyli on puhetyyleistä kaikista turvallisin käyttää keskusteluissa. Tämä tyyli opetaankin usein ensimmäisenä japanin opiskelijoille. Tyyliä käytetään keskusteluissa puolituttujen ja tuntemattomien kanssa. Sen avulla voi ilmaista ja viitata sekä omiin että muiden tekemiin asioihin. Kohteliaan tyylin verbinpääte on -ます, esimerkiksi 行きます, 食べます ja 登ります. Kohteliaassa tyylissä käytetään kopulaa です väitelauseissa. Tyylissä käytetään myös kunnioittavia etuliitteitä お- ja ご- tietyissä, tavanmukaan liitettä vaativissa subtantiiveissa, kuten お金, お茶 ja ご飯. Puhuteltavien tai puheena olevien henkilöiden nimen perään liitetään kohteliaisuutta ja kunnioitusta ilmentävä suffiksi -さん, mikäli puheena eivät ole oman ryhmän jäsenet.
そんけいご eli kunnioittavaa tyyliä käytetään kun puhutaan keskustelukumppanin asioista tai ryhmästä johon hän kuuluu ja sitä käytetään puhuttaessa asiakkaille tai ylempiarvoisille. Kunnioittavaa tyyliä ei voida käyttää puhuttaessa omista tekemisistä. Esimerkiksi henkilöiden nimien perään liitettävä suffiksi -さん kuuluu kunnioittavaan tyyliin; sen takia sitä ei voida ikinä liittää oman nimen perään. Joitain substanttiiveja ei ole kohteliasta käyttää kunnioittavassa tyylissä, esimerkiksi 人:n sijasta käytetään sanaa 方. Verbit muuttuvat kunnioittavassa tyylissä aivan toisen näköisiksi kuin kohteliaassa ja tuttavallisessa tyylissä tai yksi verbi saattaa korvata useita kohteliaan ja tuttavallisen tyylin verbejä, esimerkkinä molemmista verbi いらっしゃる, joka korvaa tuttavallisen tyylin verbit 行く, 来る ja いる. Kunnioittavassa tyylissä on toki erikseen myös oma verbimuotonsa, joka noudattaa kaavaa: お[verbin masu-vartalo]になる. Kunnioitusta voidaan myös ilmaista käyttämällä passiivia.
けんじょうご eli nöyrää tyyliä käytetään kun puhutaan itsestään tai omasta ryhmästään esimerkiksi asiakkaille ja se antaa vaikutelman siitä, että puhuja tekee tekemisensä tarkoituksenaan auttaa kuulijaansa. Nöyrässä tyylissä henkilöiden nimien perään liitettävät suffiksit jäävät pois, sillä kuten edellä todettiin, niitä ei voida käyttää itsestä tai oman ryhmän jäsenistä. Myös nöyrässä tyylissä tulee joitakin soveliaana pidettävän tavan mukaisia substantiivimuutoksia, esimerkiksi 人 muuttuu muotoon 者. Kuten kunnioittavassa tyylissä, myös nöyrän tyylin verbimuodot poikkeavat tuttavallisen ja kohteliaan tyylin verbeistä. Kuten edellä, nöyrän tyylin verbit muodostetaan kaavalla: お[verbin masu-vartalo]する/いたす, esimerkiksi 願う muuttuu muotoon お願いします.
| Etusivulle | | Takaisin sivun alkuun |
Kysyttavää? Kommentteja? Virheitä? Toiveita? Epäselvyyksiä? Parannusehdotuksia?
- kirjoita foorumille tai lähetä sähköpostia: yllapito [at] kanjikaveri [.] net